team G O L D E N M I N D

Ei, Klaara ei ole likainen. Ei, Klaara ei syö kovin sottaisesti.
Vaan Klaara päätti eräs yö loikata portin yli meidän ruokailuhuoneeseen jonne olin unohtanut jätesäkin jossa oli vanhaa multaa sekä muita roskia. No voitte varmasti arvata, että jätesäkki ei ollut aamulla enää siinä minne sen olin unohtanut. Tai saattoi osa jätesäkin sisällöstä ollakkin omalla paikallaan, mutta se oli myös monessa muussakin paikkaa. Lisäksi neiti oli päättänyt maistaa kahta kukkastakin, mutta ilmeisesti eivät olleet hemmotelleet makunystyröitä, joten niitä oltiin maistettu ja tuhottu ja hylätty.
Ruokailuhuone oli mukavasti koristeltu mullalla ja muilla roskilla, paitsi Klaara, joka oli edelleen yhtä valkoinen kuin ennenkin. Ja mistäkö tiedän että juuri Klaara oli se sottapytty?
Aamulla Klaara ei tullut muiden mukana sanomaan huomenta ja haluamaan ulos. Pelästyin jo mitä oli tapahtunut ja sain kauhukuvia jo päähäni että löydän neidin jostain huonossa kunnossa tai jopa kuolleena. Olin saanut sanottua muulle laumalle pikaiset huomenet ja olin menossa etsimään (reppanaressukka-) Klaaraa. Eipä tarvinnut ottaa kuin askel tai kaksi kun likka hyppäsi (ei kovin ketterästi...) portin yli ja naamallaan syyllinen ilme.

Tällainen näky minua odotti, Hyvää huomenta Klaaran tyyliin:
(patjalla oli nukkunut yövieras enkä ollut sitä vielä ehtinyt siirtämään pois ja älkää välittäkö "lumppumarkkinoista" kuivausteline sanoi sopimuksensa irti   Tämä episodi sattui edellisellä viikolla)

Koska Tampere KV on jo kahden viikon päästä, emmekä pentunäyttelyissä Klaaran kanssa käyneet, päätin katsoa lähialueen mätsäritarjontaa. Oikein sopivassa välissä oli Alavuden Seudun Koiraharrastajien mätsäri, jonka merkkasin kalenteriin.

En olisi kyllä aamulla osannut odottaa, miten meidän kävisi. Itselle tärkeintä oli nähdä miten Klaara käyttäytyy tilanteessa, miten se liikkuu (vai liikkuuko) ja saako vieras ihminen tulla käpälöimään. Lisäksi tietysti halusin neidille hieman kehäkokemusta ennen virallisia kehiä.
Onneksi sää suosi, päivä oli ihanan aurinkoinen. Mätsäripaikkana oli koulun piha, kehiä oli kolme (pienet aikuiset, pennut ja isot aikuiset). Tuomarina pennuilla oli Tuula Jokiaho.

Klaara käyttäytyi odotellessa ihanan rauhallisesti, välillä jopa otti pienet nokoset odotellessa. Toisia koiria sai mennä ja tulla kuinka huvitti, juoksevat lapset ja lapset yleensä eivät häirinneet, ei matallisten kippojen kolina, ei ihmis- ja koirapaljous (paljon siis meidän skaalalla ). Muutaman pennun kanssa olisi ollut kiva päästä jopa riehumaan ja oli ilkeää kun piti olla tekemättä ei-mitään.

Meidän vuoronumero oli 112 ja mietin tuoko se onnea vai onko kenties katastrofin ainekset koossa.
Kehässä meidän parina oli suurinpiirtein samanikäinen (siis liki 10kk) schipperke tyttö. Tuomari oli oikein miellyttävä ihminen ja käsitteli koiria rauhallisesti. Klaara esiintyi rauhallisesti eikä hätkähtänyt tuomarin kopelointia yhtään. Seistä pönötti paikoillaan ja antoi hampaatkin katsoa useampaan kertaan. Neiti liikkui kivasti (sen mitä nyt itse narun päässä katsoin), ei hyppinyt ja pomppinut eikä kaahannut hirveällä vedolla eteenpäin.
Tuomari antoi meille punaisen nauhan ja olin siitä erittäin iloinen. Myös tuomarin palaute rauhallisesta luonteesta oli mukavaa kuunneltavaa! Sitten jäimme jännityksellä odottamaan punaisten kehää.
Pentuja oli yhteensä 42.

Punaisten kehässä oli melkoisen kova taso. Oli oikein hyviä ja rauhallisia esiintyjiä runsaasti ja jännitti tiputaanko jo ensimmäisten joukossa jatkosta.
Pääsimme kuitenkin vielä seuraavalle kierrokselle ja melkoisen sanoinkuvaamaton oli jännitys kun tuomari oli jakanut sijat 4,3 ja 2. Tuomari tuli punaisen ruusukkeen kanssa meidän luokse ja sanoi että voitto tulee tänne. Huh, kuinka olin iloisenihmeissäni, me voitettiin! Vautsi! Hienoa, mahtavaa, hyvä Klaara!

Vein punaisten pentujen 1.-palkintopussin meidän tavaroiden luo ja annoin Klaaralle vettä. Uskomatonta! Klaara sijoittuisi vielä BIS-kehässäkin, joten päivä oli ollut enemmän kuin onnistunut!
BIS-kehässä meidän kanssa oli dobermanni ja fieldspanieli. Klaaran liikkeet olivat BIS-kehässä jo hieman laiskahkot ja seisominenkin oli tylsää. Loppujen lopuksi olimme BIS-3!!

Tämän päiväinen mätsäri oli itselleni toinen (Aadan kanssa käynyt liki 5-vuotta sitten viimeksi) ja Klaaran ensimmäinen. Palkintoja oli runsaasti (niistä kuvia alempana), päivä oli onnistunut yliodotusten ja Klaara vain on niin hieno! Nyt odottelen suht levollisin mielin Tampereen KV-näyttelyä. Ainakin tiedän että Klaara on rento tyyppi ja antaa vieraan ihmisen käsitellä sitä. 7
Mätsärin tuomarin palautekkin oli positiivista monelta osin. Oli kyllä kerta kaikkiaan hieno päivä!
Valitettavasti olin liikenteessä ainoastaan Klaaran kanssa (ilman kameraa), mutta mikäli bongaan kuvia mätsäristä (tai ilmoita minulle mikäli sinulla on meistä kuvia) laittelen niitäkin näkyville (galleriaan), mikäli saan siihen luvan

Tässä kuitenkin kotona otettuja kuvia väsyneestä Klaarasta sekä palkinnoista.

Äsken lueskelin n. 4 viikkoa sitten kirjottamani jutun Jamin kohtauksesta. Tippa tuli linssiin, muistissa edelleen se ahdistus ja pelko sekä tietämättömyys tulevasta.
Jami kuntoutui yllättävän nopeasti, sitä on vaikea edes itse uskoa vaikka omin silmin seurasin herran kamppailua jalattomuudesta ja "tyhjäpäisyydestä" omaksi itsekseen.

Tällä hetkellä tilanne on suht koht normaali. Vaikka Jami on mieleltään edelleenkin nuori poikanen, ei fysiikka kuitenkaan enään ole sen poikasen tasolla vaan ihan vanhan ukkelin kroppa. Maksimissaan 4 km lenkkejä olen Jamin kanssa mennyt. Herra kyllä on sitä mieltä että jaksaa kyllä pidempiäkin, mutta suoraan sanottuna en uskalla. Välillä koitan miettiä, mikä kohtauksen laukaisi ja pyrin välttämään esimerkiksi liiallista rasitusta.
Eilen käväisimme lenkillämme ja päästin pojan osan matkasta köpöttelemään vapaana (tarkistin samalla kuuloa, ja hyvinhän tuo kuulee ja totteleekin). Hieman kyllä pelotti kun Jami nousi lumitöyräälle ja pelkäsin lumen petävän papparaisen alta, mutta eipä meikäläisen huuteluilla ollut siinä vaiheessa väliä kun nenässä oli hyvä tuoksu.

Takapää Jamilla on heikko ja mielestäni askel ei ole niin hyvä kuin ennen. Toisaalta olen nyt tarkkaillut vähän jokaisen koirani liikkeitä ja tuntuu että kaikki ontuu tjsp (tästä lisää hieman alempana). Odottelen kovin kesää, jotta pääsen uittamaan Jamia ja toivon että takapää vahvistuu. Salakavalasti myös toivon, että mikäli kohtaus jossain hamassa tulevaisuudessa uusiutuu, Jami on sen verran vahva että toipuu siit(kin) yhtä hyvin kuin ensimmäisestä. Silti en voi kieltää ettenkö miettisi usein mitä jos, kun seuraava..
Olen nyt huomannut kuinka vanhalta Jami näyttää esimerkiksi kasvoista. Vaikka Jami on vaalea, huomaan kasvoissa iän tuomaa harmautta.

Perjantaina suuntasin Nokialle viettämään pääsiäistä Klaaran kanssa. Samalla reissulla hain muutamia juttuja synnytystä silmällä pitäen. Halusin ottaa Klaaran mukaan, jotta neiti näkisi muitakin koiria kuin oman lauman jäseniä. Halusin ohitustreeniä ja samalla myös kaupungin vilinää ja melskettä sekä muita "erikoisuuksia" joita täällä maalla ei ole

Minua hieman jännitti, menimme majailemaan äitini luokse, miten pikkuneiti mahtuisi hissiin. Äitini asuu 5.-kerroksessa joten portaiden kiipeäminen ei napannut. Muutamalla kerralla hissi hieman jännitti, mutta koska se yhdistyi kivoihin juttuihin (ulosmenoon sekä äitiini). Klaara myös löysi sopivan "hissiasennon" ja pääsimme "matkustelemaan" hissillä ylös ja alas, kätevää

Klaara myös täytti viime viikolla 9kk ja neidin epäviralliset mitat ovat 72cm ja 43kg. Kevythän tuo neiti on, mutta nyt vasta sitä massaa alkaa kerääntymään ja helposti sitä tulee vielä n. 20kg ja säkääkin voi tulla vielä muutama sentti lisää Itse olen huomannut että enää ei ole isoja koiria. On vain pieniä koiria ja todella pieniä koiria. Jotenkin sitä "sokaistuu", esimerkiksi omasta mielestäni Klaara näyttää pieneltä. Myös muut tapaamani "isot" koirat ovat olleet pieniä.

Liiankin luminen, jos minulta kysytään. Ei, en kaipaa kurakelejä, mutta vähemmän kaipaan tuulta ja tuiskua, liukasta... Kaipaan aurinkoa (onneksi se käy kyläilemässä silloin tällöin), lämmintä tuulenhenkäystä kasvoilla, kuvia lenkkitossuja, kuivia koiria... Hyppäsinkin jo osaksi kesään Nyt tuntuu että takatalvi tulee joka toinen päivä. Lumet sulavat osittain seuraavana päivänä ja sitä seuraavana tulee taas lisää. Tähän lisätään hyytävän kylmä viima. Ei kauheammin tee mieli lähteä lenkkeilemään. Varsinkin pelkään Jamin puolesta liukkaita kelejä. Elmokin juuri pääsi kesäturkkiin, joten hänetkin täytyy pukea lenkille. Zarakaan ei tarkene tuolla viimassa ja välillä tuntuu että Mollallekkin tulee vilu masuun (ajoin sieltäkin karvat). Missä olet Kevät??
Aadalle ja Klaaralle ei ole väliksi minkälainen vuodenaika on, kunhan pääsee lenkille ja leikkimään keskenään. Muutamilla kurakeleillä, joita on ollut, totesin että iso koira (eli Klaara) oli vain hieman kurainen. Tassupesu ja masunalusen virutus riitti. Keskikokoinen koira (eli Aada) pääsikin sitten puolipesuun. Kyljessä meni selkeä raita puhtaan ja kuran välillä Ja pahnan pienimmäiset (Molla ja Zara), voe mahoton! Molemmat sai pestä likimain kokonaan eikä ollenkaan auttanut että minua juuri sinä päivänä laiskotti kamalasti. Yhtenä kertana laitoin Mollalle Zaran puvun päälle. Ei oikein lenkki luistanut, Molla oli ns. "perässä raahattavaa mallia". Joten Molla saa lenkkeillä tästedes ilman pukua.

Monet varmasti (tai no monet ja monet, en tiedä moniko meidän elämää seuraa ) saattavat miettiä mitä Jamille kuuluu. Jami on ollut oikeastaan aikalailla normaali pappakoira. Kerran menimme n. 4km lenkin, jonka jälkeen Jami oli todella väsynyt. Lenkki oli siis liian pitkä. Nyt olemme menneet 2km ja eilen tuli 3km. Jami on kyllä itse sitä mieltä että hän jaksaisi kävellä vaikka 20km! Nimittäin Jami ei ole ollut ollenkaan tyytyväinen kun käännymme kotiin päin. Nenä jää vähän joka puskaan, hangessakin kiva pyöriä, pissattaa joka välissä, kakattaakin... Välillä vain pysähdytään ja katsellaan kaihoisasti taaksepäin. "Tuonne meidän olisi pitänyt mennä...". Eikä auta vaikka kuinka selittäisi vaikka papparaisen mieli on kuin nuoren uroksen niin ei oikein enää kroppa toimi mielen kanssa yhteistyössä. Olen siis ilkeä ämmä kun en vie Jamia pidempiä lenkkejä, onhan nyt kevät (???) ja luonto täynnä kaikkia ihania tuoksuja. Ihan varmasti koitan pimittää kaikki ihanat tuoksut Jami-raasulta.
Oikeasti pelkään hirmuisesti että kohtaus (tmv) toistuu. Ja kun se toistuu, se tulisi pahempana eikä pappa enää palautuisi noinkin hyvin mitä se on edellisestä (eli ensimmäisestä) palautunut.

Kerroinkin että Elmo pääsi kesäturkkiin. Olin kahden vaiheilla: kasvatanko herralle turkin vaiko en. Leikkaanko leijonaan vaiko en. Punnitsin vaihtoehdot ja päätin ottaa koneen käteen ja turkki pois. Näin voin keskittyä Mollaan ja pentuihin, Elmokin ehtii kasvattaa kivan turkin ennen kesää ja hyttysiä. Viime vuonnahan Elmolle tuli muutamaan kertaan allerginenreaktio (???) hyttysenpistoista. Kortisonivoide auttoi laskemaan hirveänkokoiset pahkurat. Eilen myös totesin että Elmon pilkut ovat ottaneet auringosta väriä ja näkyvät nyt selkeämmin

Aadan leikkaus menee näillä näkymin syksyyn koska ajatukseni ovat nyt sattumoisin ihan muissa asioissa... Huomenna käyn Klaaran kanssa lääkärillä niin koitan muistaa samalla kysyä leikkaako tuo meidän "omalääkäri" myös koiria. Hänhän on meidän kissat leikannut, mutta koirassa varmasti isompi operaatio. Mikäli hän ei tee sterilisaatioita, täytyy katsella muualta leikkaavaa lääkäriä.

Mollan kuulumisiahan periaatteessa voi luke meidän pentublogista jota päivittelen näin "loppuaikoina" 5-päivän välein. Eilen selailin kalenteria ihan muissa tarkoituksissa, mutta kyllä sitä iski pienoinen paniikki kun osui silmiin "63vrk"-merkintä. Sehän on ihan muutaman viikon päästä! Ja ensisynnyttäjät voivat synnyttää aiemminkin, joten täytyy olla valmiustilassa kohta puoliin (huomenna Mollalla 50vrk ekasta astumisesta, pentublogiin tulossa huomenna uutta kirjoitusta ja kuvia! ). Tällä viikolla on hääritty pentuhuoneen kimpussa ja varmasti tänään saan laitettua mammalaatikon paikoilleen ja tsekattua vielä mitä täytyy ostella synnytystä silmällä pitäen.

Zara kasvattelee edelleen runkokarvaa. Naaman olen ajellut likimain puoliksi, sitten loppui koneesta akku. Josko tänään saisi naamaa siistityä. Zara ja Klaara ovat mahdoton painipari! Ihme kyllä, Klaara tiedostaa oman kokonsa ja esim. vetoleikeissä Klaara vain pitää lelua ja Zara vetää tosissaan. Mutta siltikin täytyy pitää silmällä noiden leikkejä, koska välillä täällä sisällä ne menevät hiveää vauhtia hyppien sohvalta toiselle ja se ei ole sisällä sallittua. Se nyt vain sattuu noilta unohtua leikkiessä...

Klaara täytti eilen 9kk. Tässä kuussa meillä olisi suunnitelmissa yksi mätsäri ihan treenailumielessä. Ensi kuussa Klaara starttaa virallisessa kehässä Tampere KV:ssä. Olen myös käynyt Klaaran kanssa silloin tällöin kylillä (eli keskustassa..) lenkillä hakemassa koirien ohitustilanteita. Yksi "ohitustilanne", joka meni siten että kun lähestyimme Klaaran kanssa, vastaantullut pappa nosti tipsun syliinsä. Kerran, täysin yllättäen, meitä (Aadaa, Klaaraa ja minua) vastaan tuli täällä perämetsissä mies ja suomenpystykorva. Ohitus meni hyvin.
Lähden perjantaina Klaaran kanssa viettämään pääsiäistä Nokialle ja toivon että siellä saisimme ohitustreeniä. En oikein ymmärrä miksi ihmisten täytyy nostaa pieniä koiriaan syliin kun iso koira tulee vastaan. Klaara ei millään lailla näyttänyt uhkaavalta, ei haukkunut, vaaninut, murissut... Käveli vain reippaasti. Liekö sitten isoilla koirilla hieman huono maine vai mikä.

Kevään odottamiseen on myös toinen hyvä syy: aita valmiiksi. Sitten Klaarakin (ja toki muut) saisivat olla enemmän tuossa pihalla täysin vapaasti. Nyt piha on aidattu vain osin, joten täytyy tarkkailla ettei kukaan lähde mihinkään.

OHO, tästä piti tulla lyhyt, kuvantäytteinen postaus vaan kuinkas kävikään... Tekstiä on, kuvia ei Haittaneeko tuo nyt sitten niin kauheasti kun en turhan usein muutenkaan tänne kirjoittele. Galleriaan olisi jälleen lisättävää, mutta katsotaan josko ensi viikon aikana saisin gallerian päivitettyä.

Olisi mukava jos lukijat jättäisivät kommentteja käynnistään..

Jamin tilanne edelleen ollut hyvä. Väsynyt papparainen kyllä on ollut, mutta kohtaus (tms) ei ole uusiutunut. Nyt toivon että Jami tuosta kuntoutuu hyvin, mutta pelkään että kohtaus (tms) uusii ja tilanne meneekin sitten takapakkia. Noh, ei paranisi murehtia etukäteen, mutta nyt sitä vasta alkaa ymmärtämään että Jami on vanha vaikka onkin ollut terve ja menevä ukko.
Huomiseen saakka herra on vielä ns. levossa (eli ei lenkkeilyä) ja ens viikolla katson voinnin mukaan ja aloitetaan lenkit ihan pienillä matkoilla ja tsekkaillaan vointia. Nyt kuitenkin lepääminen on tärkeintä.

Sain vihdosta viimein tehtyä meille pentu-blogin (http://www.goldenmind.pentu.vuodatus.net/). Siellä on toistaiseksi vasta yksi kirjoitus, mutta eiköhän sinne tule lisää tekstiä jossain vaiheessa kunhan saadaan taas arki rullaamaan
Eli tänne blogiin ei tästä eteenpäin tule "pentukuulumisia" vaan ne menee tuonne pentu-blogin puolelle.

Koiran vanhuuteen valmistautumista. Koiranomistaminen ei ole aina pelkästään mukavaa vaan myös stressaavaa ja itku on herkässä. Surullista mutta totta, kaikki me täältä maan päältä lähdetään joskus.

Kaikki alkoi eilen joskus kello 23.30 kun olin aikomassa viedä koiria iltapissalle. Jami makoili tapansa mukaan lattialla "korvattomana", joten menin hänelle ilmoittamaan että nyt pitäisi nousta ja lähteä käymään vielä pissalla. No herra nousi vaivalloisesti. Katsoin Jamin liikkumista ja huomasin että herra ei varannut vasemmalle takajalalle painoa juurikaan ja se oli muutenkin hieman kummallisen oloinen. Ennen ulos menemistä kopeloin molemmat koivet pikaisesti, katsoin tassunpohjan (vasemmasta koska jos olisin nostanut oikean jalan, olisi Jami kaatunut). Pohjassa ei näkynyt mitään, ei löytynyt kipupisteitä, ei aristellut. No ei auttanut kuin päästää koiria pissalle. Jami sai tehtyä asiansa ja liikkuminen onnistui myös rappusissa (niitä on tuossa muutama) alas ja ylös.

Pissatusten jälkeen takas sisälle ja Jami parempaan syyniin. Jalka venyi ja liikkui ongelmitta, ei aristellut tms. mutta nousemisen kanssa oli selkeästi ongelmia, nyt oli jo enemmän kuin ekalla kerralla.
Koitin kelata päivän tapahtumia päässäni lävitse. Herra oli ollut ihan oma iloinen ja liikkuva itsensä. Jami on varmasti hyväkuntoinen 9v. 5kkk ikäinen papparainen. Lääkärissä käyty joskus pojankloppina muutaman kerran silmätulehduksen vuoksi ja muuten ainoastaan rokotuksilla. Tämä tilanne tuli totaalisesti puun takaa ja odottamatta!

Annoin Jamin hetken maata paikallaan, mutta halusin nähdä vielä Jamin nousemisen ja liikkeet. Jami yritti muutaman kerran nousta, katsoi minua silmiin kuin sanoen "kuule äiskä, mä kyllä tulisin, mutta nyt en millään pääse". Autoin pojan ylös, vaikka ensin Jami oli sitä mieltä että masurapsutukset onkin oikein sopiva juttu tähän väliin. Siinä tein sitten päätöksen että minä nukun alakerrassa lähellä Jamia mikäli yöllä sattuisi esim. kipu- tms kohtaus. Tein itselleni pedin sohvalle ja nostin Jamille ison ja pehmeän patjan jonka päälle koitin häntä houkutella. Kerran taisi Jami koittaa nousta, mutta luovutti. Vaikutti väsyneeltä ja jotenkin omituisen poissaolevalta. Minä sitten nostin pojan patjan päälle ja silittelin herrastani, kuiskuttelin korvaan ja itkinkin. Itkin vain enemmän kun Jami ei heiluttanut häntäänsä, mitä se yleensä tekee. Ei oikein reagoinut minuun mitenkään sen erikoisemmin.

Kuten arvata saattaa, Nukku-Matti ei saanut heitettyä silmiini kovin vahvoja unihiekkoja. Nukuin kevyesti ja muutenkin huonosti. Ajatuksia pyöri päässä. Pelkoa. Ahdistusta. Surua. Miten ihmeessä meidän lauma olisi sama ilman Jamia? Itsekkäät ajatukset myös välillä valtasivat pääni, en todellakaan suostu vielä päästämään Jamista! Herra ollut niin hyväkuntoinen ja oikein virkeä ja vetreä ukkeli, ei ole reilua jos hänen aikansa olisi muka nyt tullut. Kuin kesken kaiken. Elämänhaluinen poikani, eikä mikään sairastapaus.

Odottelin aamua pelonsekaisin tuntein. Vähän väliä heräilin, mutta olin niin väsynyt etten jaksanut katsoa kelloa. "Vielä on pimeää, joten voin vielä hetken nukkua". Aamulla tyttäreni heräsi ja onnekseni hän on oikein reipas ja omatoiminen, mutta valitettavasti myös samanlainen murehtija kuin minä. Päätin etten nouse sohvalta ennenkuin tytär lähtenyt taksin mukana. En halunnut että neitiseni murehtisi koko päivän, mikäli olisi nähnyt ettei Jami noussutkaan ilman apua ylös. Ja myönnän, minua jännitti hirveästi nousta sohvalta ylös. Toivoin että yölliset tapahtumat olisivat olleet pahaa unta tai se olisi ollut jotain vanhuuden kankeutta. Onhan Jamin lonkat C/C, mutta ne eivät ole haitanneet sohvachampionin elämää millään tavoin.

Tytär lähti, mutta poika heräsi ennenkuin ehdin kammeta itseni sohvalta ylös. Onnekseni poikani keskittyi lastenohjelmiin ja minä keräsin kaikenmaailman rohkeuden ja nousin ylös. Jami oli siirtynyt yöllä patjan viereen. Klaara makasi Jamin patjalla. Liekö Klaara yöllä mennyt Jamin viereen ja herran tullut kuuma ja saanut hieman hajurakoa karvaiseen unikaveriin.
Kutsuin Jamia ja totesin että yölliset tapahtumat olivat totta ja ne olivat edelleen läsnä. Jami kyllä yritti, laiskemmin kuin yöllä. Menin auttamaan. "Ääh, menehän nyt, kyllä minä tästä nousen. En tarvitse apua", Jami oli sanovinaan ja yritti hieman tarmokkaammin. Mutta ilman minun apuani ei herra päässyt ylös. Ulkona onnistui tarpeiden toimittaminen. Jami oli kuitenkin "uneliaan" oloinen. Kerran hän myös varasi pissatessaan painonsa vasemmalla takaselle ja kaatui, mutta pääsi hangesta pois omin avuin.

Kahvi tippumaan. Itkua, miettimistä. Mitäs nyt? Miten jatketaan? Kahvia kuppiin, soitto äidille. Jami makasi patjalla ja vain oli. Äidille tilanteesta selvitys. Helpotti hirveästi soittaa jollekkin ja saada jaettua ajatuksiaan. Äitini työskentelee vanhojen ihmisten parissa sairaanhoitajana, joten hän mietti josko Jami olisi saanut jonkinlaisen infarktin ja olisi osittain halvaantunut. "Oireisiin" sopi myös uneliaisuus (Jami nukkui ja vain oli) ja tuollainen "tyhjäpäisyys".
Koitin hieman googletella infarktia, mutta en saanut siitä oikein mitään irti. Päätin katsella herran kuntoa tämän päivän ja soittaa huomenna eläinlääkärille. Ensiavuksi runsaasti lepoa sekä rauhallinen ilmapiiri. Ihme ja kumma koko lauma oli varsin rauhallisesti. Perinteiset aamuriekkumiset oli vaihtuneet aamu-uniin.
Äidin puhelun jälkeen soitin Jennille, jonka kanssa puhuminen myös auttoi vaikka pelkäsinkin aiheuttavani hirveästi huolta. Kiitos siis Jenni ihan hirveästi tuestasi!! Ystävien tuki ja turva on sanoinkuvaamattoman helpottavaa ja erittäin tärkeää. Koiramaailmassa jaetaan ilot ja surut. Iloitaan toisten iloista aidosti ja surraan yhdessä aina tarpeen niin vaatiessa.

Join aamukahvit, luin uutiset, pojalle aamupalaa... suht koht normaalia aamuelämää. Mutta koko ajan oli huoli Jamista. Jami nukkui koko aamun ja huomasin että herra välill unissaan venytteli itse takajalkojaan. Kahvittelujen jälkeen herättelin Jamia varovaisesti. Venyttelin vasenta jalkaa ja ilmoitin että pitäisi käydä taas ulkona. Ilman apua herra ei päässyt ylös. Tsemppasin koko auttamisen ajan ja kehuin oikein kovasti kun pääsi ylös. Häntäkin heilui ja silmissä oli tuttua jamimaisuutta. Toivoa siis vielä on! Jälleen Jami kävi tarpeillaan. Vasen takajalka näytti löysältä ja muutenkin kummalliselta. Kovasti olisi papparainen myös mielinyt pyörimään hangessa (tämä on talven hitti-juttu numero 1!) mutta ilmeisesti itse totesi ettei moinen kannattaisi kun ei pääse ylös.
Takaisin sisälle jatkamaan lepoa.
Oma mieleni kirkastui vaikka olinkin totaalisen puhkipoikkiväsynyt. Muistin syödä ja mietin josko ottaisin pienet tirsat niin jaksan sitten lähteä viiden muun kanssa lenkille.
Torkuin hieman huonosti. Havahduin välillä kun Jami yritti nousta siinä onnistumatta. Silittelin pehmoista turkkia ja koitin rauhoitella että nyt huilitaan ja ollaan ihan rauhassa.
Heräsin, olin saanut nukahdettua hetkeksi, avasin silmäni ja Jami istui! Jami oli päässyt itse istuma-asentoon! Rapsuttelin Jamia joka kuitenkin vaikutti vielä omituiselta. Pienellä tsempillä Jami pääsi itse ylös, mutta ei pysynyt jaloilla kovinkaan kauaa vaan valahti maahan. Jami oli hetken maassa ja siinä rapsuttelin sekä kehuin kun oli niin hieno ja reipas poika! Oikea sitkeä sissi! Ja sitten Jami teki sen taas, nousi istumaan ja ihmettelemään. Herra vaikutti kovin mietteliäältä siinä istuskellessaan. Voi kuinka sitä osaisi lukea näiden höppänöiden ajatuksia! Jami pääsi pienellä avulla jaloilleen ja taas käytiin pihalla. Häntä heilui hieman ja herra meinasi ottaa jopa raviaskelia, mutta vasen jalka ei ollut täysin normaali ja onneksi Jami ymmärsi köpötellä rauhallisemmin.

Takaisin sisälle ja Jami oli jotenkin virkeämmän oloinen. Mieluummin istuskeli ja ihmetteli, ilmeisesti lattialla makoileminen oli alkanut jo kyllästyttämään.
Auto tuli pihaan ja Jami nousi tavalliseen tapaansa kurkistamaan ikkunasta. Ei kuitenkaan meno ollut niin vauhdikasta kuin normaalisti ja tasapainokaan ei ollut täysin varma. Autoilija oli kuitenkin pakko päästä katsomaan. Ovelle mennessä Jami jopa otti pienen hypähdyksen (!!) ja toppuuttelin sitten hieman koska Jami ei kuitenkaan ollut normaali sekä koko edellisen vuoksi, mitä olen kirjoittanut. Ulos kun herra pääsi, ei jaksanut juurikaan muuta tehdä kuin palata omalle paikalleen rappusille ja meni makaamaan. Siitä nousi kuitenkin itse kun palattiin sisälle. Sisällä oli reippaan oloinen (mutta se jalka...) ja olipa ukkeli niinkin voimissaan että kampesi itsensä sohvalle. Ei yhtä ketterästi kuin ennen mutta sohvalle pääsi ilman apuja. Ja sieltä pois. Nyt herra nukkuu turvallisesti lattialla maton päällä. Vaikuttaa väsyneeltä kun nämä edelliset 3 tuntia ovat olleet toipilaalle varsin touhukkaita.

Tunnelin päässä näkyy valoa! Loppu viikko herralle lepoa ja tilanteen tarkkailua. Mikäli kyseessä oli jonkin sortin infarkti tms. neurologinen juttu, on hyvin mahdollista että se uusiutuu, on mahdollista että esim. koko takapää pettää. On mahdollista että toinen puoli pettää/halvaantuu. Koko poika halvaantuu. Mutta nyt en halua murehtia sitä koska olen murehtinut tämän koko päivän. Nyt huokaisen helpotuksesta ja siitä että Jamilla oli kova tahto nousta istumaan. Ja päivän parhain asia on ollut kun herra heilutti häntäänsä ja silmistä näin että siellä se oma ukkoni edelleen on.
Nyt otetaan päivä kerrallaan ja edetään Jamin voinnin mukaan.

Koko päivä ollut kovin harmaa ja hieman sateinen, nyt aurinkokin pilkistää pilvien takaa joten on oiva hetki lähteä käymään viisikon kanssa (miten tuo luku/sana viisi kuulostaakin niin pieneltä?!) lenkillä. Olen myös ylpeä muusta laumastani, ne varmasti vaistoavat minusta ja myös Jamista että kaikki ei ole ollut kunnossa ja ovat olleet ihanan rauhallisia ja ymmärtäväisiä.